Saimaaseen Parta- ja Kärnäkosken kautta yhteydessä olevan järven pinta-ala on 8000 ha, sen syvin kohta on yli 40 metriä ja keskisyvyys noin 7 m.
Kuolimojärven synty yhdistetään Saimaan vesistöjen syntyyn. Tarkkaa kartoitusta järven synnystä ei ole tehty, mutta se ajoittunee jääkauden päättymiseen, noin 4000-5000 vuoden taakse – aikaan, jolloin Saimaan vesistöt maanpinnan kohoamisesta johtuen löysivät nykyisen uomansa Vuoksen ja Laatokan kautta Suomenlahden suuntaan. Tuolloin Saimaan pinta laski noin 2,5 metriä ja Kuolimo eriytyi omaksi vesistökseen.
Tämä poikkeuksellisen karu järvi on harjujen, hiekkarantojen, särkkien ja harjusaarien pirstoma. Rannat ovat paikoitellen jyrkkiä kallioita ja kivikoita. Järvialtaan ja sen ympäristön kallioperän perustana ovat rapakivigraniitti ja graniitti. Tämän ja humuspitoisten maa-alueiden vähäisyyden ansiosta vesi on erittäin kirkasta.
Kuolimo rajoittuu eteläosasta toiseen Salpausselkään. Tästä reunamuodostumasta yhtyvä harjujakso antaa järvelle sen ominaisen ilmeen. Karuluontoinen Kuolimo on kansainvälisestikin järvityypiltään harvinainen, sekä biologisesti ja geologisesti monimuotoinen.
Suojelu ja Natura 2000-ohjelma
Koskiensuojelulailla on suojeltu Parta- ja Kärnäkoski. Osa rannoista on rantojensuojeluohjelmassa, Lehtisensaari ja Kuitura ovat vanhojen metsien suojeluohjelmassa. Säkniemessä ja Kuiturassa sijaitsee luonnonsuojelualueet. Nieriän elvytysohjelman vuoksi on Kuolimolla rauhoitettuna useita selkäalueita.
Vaikutusalueella pesivistä linnuista valtakunnallisesti uhanalaisia ovat kuikka, selkälokki, kalasääski ja nuolihaukka.
Veden kirkkauden ansiosta ja jääkauden relikteinä järvessä esiintyy kaksikin harvinaisuutta (Relikti eli jäänne on jokin varhaisemmilta ajoilta periytyvä eliölaji tai -populaatio, joiden yhteys kantapopulaatioihin on katkennut olosuhteiden muututtua viimeisimmän jääkauden loppuvaiheessa);
SAIMAAN NIERIÄ (Salvelinus salvelinus)
Esiintyy luontaisesti ainoastaan Kuolimolla pienenä kantana!
Saimaan nieriä on karujen, kylmien ja tuulisten vesien kala, joka on norppaakin uhanalaisempi. Kantaa uhkaa häviäminen, ellei uusia, luonnonvalinnan läpikäyneitä, eli luonnossa kasvaneita emokaloja saada pian. Nieriän tiedetään lisääntyvän luontaisesti ainoastaan Kuolimolla. Kanta on tällä hetkellä hyvin pieni ja vuonna 1994 Kuolimolta pyydettyjen emokalojen poikasten varassa.
Emokalojen pyynti on hankalaa, sillä nieriä kutee syksyllä tuulisilla ja kivikkoisilla rannoilla. Suvun jatkaminen tapahtuu kivikkoisella sorapohjalla ja mädin selviytyminen talven yli vaatii tuulten tuomaa happea.
Nieriäkannan häviäminen on tutkijoille osin mysteeri.
Kuolimon kalastoon kuuluu nieriän lisäksi järvitaimen, järvilohi (istutettuna), muikku, siika, kuore, harjus, ahven, hauki, made, säyne, lahna, särki, salakka, kiiski, kuha (istutettu), kivisimppu, härkäsimppu, nahkiainen, mutu, kivennuoliainen.
HÄRKÄSIMPPU (Myoxocephalus quadricornis)
Jääkauden loppuvaiheessa mannerjään reuna-alueilla oli jään patoamia järviä, joissa oli kylmää kestäviä kalalajeja. Tästä vaiheesta jäänteenä elää vesissämme härkäsimppu, joka levisi arktisilta merialueilta Suomen sisäjärviin jään reunavesien mukana.
Härkäsimput elivät makeissa vesissä joitakin tuhansia vuosia, minkä seurauksena Itämeren härkäsimput ovat menettäneet kykynsä sietää täyssuolaista merivettä.
Makeassa vedessä härkäsimpun koko jää selvästi pienemmäksi kuin murtovedessä. Sisävesien härkäsimput ovat tavallisesti 10 -15 cm pituisia.
Härkäsimpulla on tummankirjava ruumis ja kookkaat rintaevät, iso pää ja suuri suu. Päälaen neljä karheapintaista luukyhmyä ovat tyypillisiä meressä eläville härkäsimpuille, mutta ne puuttuvat sisävesimuodolta. Päässä on useita suoria piikkejä ja muihin sisävesien simppuihin nähden pyrstönvarsi on pitkä, noin pyrstön pituinen. Lähes päälaella sijaitsevat silmät, päältä hieman litistynyt ruumis ja uimarakon puuttuminen kertovat sopeutumisesta pohjalla elämiseen.
Härkäsimppu on ollut aikoinaan arvostettu soppakala.